lokakuu, 2012

Miksi asuntoja ei ole riittävästi?

 

Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin kuuluu ajattelu, että kaikille turva­taan elämässä elämisen edellytyk­set ja jokainen sitten itse siltä pohjalta ponnistaa eteenpäin. Meillä on äitiys­huolto, koulua kaikkien on käytävä ja terveydenhuollon pyrimme turvaamaan kaikille.

Asuminen on kuitenkin aina ollut ja on edelleen asia, jossa yksilön varallisuus vaikuttaa erittäin merkittävästi siihen, miten asut. Tämä pohjautuu tietysti sii­hen, että kylmissä oloissamme asuntora­kentaminen on erittäin kallista ja vaatii sijoituksia vuosikymmeniksi.

Nyt hallituksen asuntoministeri Kris­ta Kiuru on esittänyt perustettavaksi valtion omaa rakennuttajayhtiötä, kun markkinat eivät tuota tarpeeksi vuokra-asuntoja. Yhtiö perustettaisiin nykyisestä Kruunuasunnot Oy:stä, joka tällä het­kellä keskittyy armeijalta vapautuvien tilojen välittämiseen uusille käyttäjille. Ehdotus on mielenkiintoinen ja sen luulisi herättelevän eri tahoja pohtimaan sitä, miksi olemme tilanteessa, jossa tar­vitaan valtion keppiä markkinoille.

Kunnioituksena menneiden vuosi­kymmenten päättäjille on sanottava, että Suomessa on myös tehty paljon asun­torakentamisessa. Ilman valtavaa maas­samuuttoa ja kasvavaa asumisväljyyttä asuntoja riittäisi kaikille. Osassa maata rapistuvia vuokrataloja on jopa käyttä­mättömänä purettava.

Historia sodan jälkeen perustetun Arava-järjestelmän osalta on mittava. Asuntorakentamisen lainoitusjärjestelmä oli kaikille tuttu ja asuntoja todella rakennettiin. Markkinat ylikuumenivat, kunnes 1990-luvun alun lama ajoi konkurssiin isojakin rakentajia. Laman jälkeen rakentamisen määrät ovat olleet pienempiä ja asuntotuotannon ratkaisujen on entistä enemmän odotet­tu löytyvän markkinoilta.

Nykyinen Arava on Ara, joka korko­tukee rakentamista. Markkinakorkojen alhaisuus on vienyt siltä merkitystä. Yh­deksänkymmentäluvulla purettiin vuok­rasäännöstely turvaamaan yksityisten sijoittajien halua pitää vuokra-asuntoja. Kuluvalle vuosikymmenelle on ollut tyypillistä yleishyödyllisten yhteisöjen roolin pienentyminen vuokra-asunto­tuottamisessa. Niiden mielenkiinto koh­distuu entistä enemmän tuottavampaan omistusasuntotuottamiseen.

Nyt olemme sitten tilanteessa, jossa markkinoiden pitäisi toi­mia, mutta ne eivät toimi. Koh­tuuhintaisia tavallisia vuokra-asuntoja ei synny muuten kuin kaupunkien oman tuotantona. Tähän tilanteeseen tarvitaan toimia, ja niitä demariministeri Krista Kiuru on nyt väläytellyt. Tulevassa po­liittisessa päätöksenteossa katsotaan, millaista huolta muut kantavat siitä, että kaikilla on asunto!


Tarja Kantola haluaa uusia perhevapaat

Monet nykyisistä hyvinvointia turvaavista palveluista ovat demarinaisten taistelun tulosta.
Luomme myös uutta. Perhepoliittinen ohjelmamme kantaa erityisesti huolta siitä,
että köyhyys ei erottelisi jo lapsena meitä menestyjiin ja häviäjiin, liiton varapuheenjohtaja,
helsinkiläinen ehdokas Tarja Kantola sanoi eduskunnan kansalaisinfossa.

– Seuraavan hallituksen on poistettava lapsiköyhyys. Helsingissä erityinen kysymys on alueellinen eriarvoistuminen.
Kaupunginosien eriarvoitumiskehitys on pysäytettävä.

Perhevapaajärjestelmä on hänen mielestä uusittava niin, että isille annetaan enemmän mahdollisuuksia
jäädä kotiin hoitamaan pientä lasta. Keskustelua on yhä siitä, mikä perhevapaamalli on paras, mutta
uskomme ajattelun kulkevan kohti 6+6+6-mallia.

– Siinä vanhempainvapaa jaetaan kolmeen kuuden kuukauden osuuteen, joista yksi on korvamerkitty
kummallekin vanhemmalle ja kolmannen he saavat jakaa haluamallaan tavalla. Vanhempainvapaan
pidennys toteutuu varmaan vähitellen, mutta olennaista on isän osuuden kasvattaminen ja samalla
naisten ja miesten aseman tasavertaistuminen työmarkkinoilla, Kantola perustelee.

Perhepoliittisen ohjelmamme valmistelussa kipeimpiä käsiteltyjä aiheita oli päihdeäitien ja heidän
lastensa palvelut. Demarinaiset ovat aikanaan olleet perustamassa Ensikotien liittoa. Sen palveluja
tarvitaan edelleen ja päihdeäitien tukeminen raskauden aikana on hoitomuoto, jonka tulee jatkua.

– Pohdimme pitkään, mitä sanoa päihdeäideistä. Siitä kävimme hankalimmat keskustelut. Se on
yhteiskunnan suurimpia kysymyksiä. Siinä ajautuvat vastakkain naisen oikeudet ja lapsen oikeudet;
kuinka paljon voi puuttua?, Kantola pohdiskelee ääneen.

(Ilmestyi lyhennettynä Uutispäivä Demarissa 15.4.2011, lehden Vaaliharava-palstalla. Risto
Kolanen avustaa toimituskollektiivia Helsingin vaalikentiltä paikoista, joissa muut toimittajat eivät
liiku.)

Seuraavan maatalousministerin oltava hereillä

Uutispäivä Demarin Lukijan äänessä 9.3.2011 julkaistu kirjoitus:

Pentti K. Väisänen kyseli tällä palstalla siitä millaista kantaa Suomi edustaa  EU-Marokon välisessä kalastusopimuksessa.   Valitettavasti on sanottava, että hallituspuolueiden edustajilla ei ole ollut suurta kiinnostusta länsi-saharalaisten oikeuksien valvomiseen.
SDP:ssä sen sijaan toimii aktiivisia ihmisiä, jotka yrittävät eri tavoin pitää Länsi-Saharan kysymystä esillä. Kansanedustajista Jacob Söderman, Kimmo Kiljunen ja Erkki Tuomioja ovat eri yhteyksissä nostaneet  länsi-saharalaisten oikeudet esille. Söderman jätti kirjallisen kysymyksen kalastussopimuksesta.
EU on uusimassa Marokon kanssa voimassa olevaa kalastussopimusta, jolla jaetaan alueen kalastusoikeudet.  Sopimus koskee myös alueen alkuperäiskansan, länsi-saharalaisten oikeuksia.  Viime viikolla maatalousministereiden neuvostoa edeltävässä coreper-kokouksessa  Tanska ja Ruotsi  vastustivat sopimuksen jatkoneuvotteluja. Suomi pidättäytyi äänestyksessä, mutta on kuitenkin  ilmoittanut vastustavansa sopimuksen jatkamista. Tämä tarkoittaa sitä, että kuluvan  vuoden aikana on oltava tarkkana kun jatkoneuvotteluja käydään. Suomen seuraavan hallituksen maatalousministerin pitää  ymmärtää mistä periaatteista EU-Marokko-kalastussopimuksessa on kysymys.
Meitä on aktiivinen ja kasvava Länsi-Saharan ystävät-verkosto, joka seuraa Länsi-Saharan tilannetta. SDP:n viime puoluekokouksessa  asia oli näyttävästi esillä, kun meillä oli sekä vapautusliike Polisarion johtohenkilöt että Marokon demaripuolueen edustajat vieraina. Heidän keskinäinen keskustelunsa ei  kuitenkaan Joensuussa juuri edistynyt.
Sosialistisen naisinternationaalin kokouksessa Pariisissa viime vuoden lopulla pidin yhdessä Mauritanian valtuuskunnan kanssa esillä länsi-saharalaisten vaatimuksia. Keskustelu omassa SI-piirissäkin on välillä hankalaa, mutta vähitellen olemme päässeet puhumaan  demokratiasta ja sen merkityksestä alueelle.
Nyt käynnissä olevien kansannousujen myötä  toivottavasti myös yhä useammassa maassa  nähdään, että Länsi-Saharan kysymys tulee ratkaista alueen asukkaiden kansanäänestyksellä.

Tarja Kantola
puoluehallituksen jäsen Helsingistä

Paneelikeskustelu parisuhdeväkivallan sovittelusta osa II

Parisuhdeväkivallan sovittelu on Suomessa yleistä ja se on Helsingissä erityisen laajaa. Miksi sovitteluun lähetetään vakavampaa parisuhdeväkivaltaa kuin muuta väkivaltaa? Minkälaista väkivaltaa sovitellaan? Mitä sovitteluistunnossa tapahtuu? Miten sovittelu vaikuttaa väkivaltaa kokeneen oikeusturvaan? Pidetäänkö uhria sovittelussa vallitsevan väkivaltakäsityksen mukaan osasyyllisenä väkivaltaan? Suurimassa osassa soviteltavassa lähisuhdeväkivallassa on kyse parisuhdeväkivallasta, jossa väkivallan uhri on nainen. Syrjiikö parisuhdeväkivallan käsittely virallisen oikeusprosessin ulkopuolisella sovittelumenettelyllä naisia väkivallan uhreina? Hämärtääkö sovittelu parisuhdeväkivallan rikosluonteen?

Hallituksen lakiesityksessä koskien lievien lähisuhteessa tapahtuvien pahoinpitelyjen muuttamista virallisen syytteen alaisiksi katsotaan lähisuhdeväkivallan aiheuttavan vallan epätasapainoa osapuolten välille.  Sovittelun periaatteisiin kuitenkin kuuluu, että osapuolet ovat tasavertaisessa neuvotteluasemassa. Miten parisuhdeväkivallan sovittelu on mahdollista tämä huomioon ottaen? Vastaako sovittelu rikoksen uhrin odotuksiin rikosilmoituksen tekemisen seurauksista? Antaako parisuhdeväkivallan sovittelu tarpeeksi vahvan signaalin väkivallan tuomittavuudesta?

Panelisteina asiasta keskustelemassa ovat Mauri Anholt (Helsingin sovittelutoiminta, sovittelija), Rauni Kortesalmi (Naisten linja Suomessa ry, väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneiden naisten vertaistukiryhmän ohjaaja), Olli Salin (Helsingin kaupungin sosiaali- ja kriisipäivystyksen päällikkö), Tiina Qvist (Lapin yliopisto) sekä puolueiden edustajat Tarja Kantola (SDP), Jarmo Nieminen (Kokoomus) ja Mari Puoskari (Vihreät). Aikaa myös yleisön kysymyksille.

Puhetta johtaa naisten oikeuksien asiantuntija Pia Puu Oksanen (Amnestyn Suomen osasto).

Aika: Torstai 7.4.2011 kello 17.30–19.30

Paikka: Sosiaaliviraston täydennyskoulutustilojen auditorio, Käenkuja 3 a A, 2. kerros, 00500 Helsinki (Sörnäinen). Kartta: http://ra.fi/MWzY

Tilaisuus on kaikille avoin eikä tilaisuuteen tarvitse ilmoittautua. Järjestäjä: Helsingin kaupungin tasa-arvotoimikunta. Tiedustelut: Riikka Henttonen: riikka.henttonen@helsinki.fi tai puhelin 050-466 1053.

TERVETULOA!

Mitä hallitusohjelmaan?

2.4.2011

Solidaarisuus on kehitysyhteistyön kumppanuushankkeita ja lähialueyhteistyötä toteuttava kansalaisjärjestö. Meitä, kuten lukuisia muitakin järjestöjä, kiinnostaa tulevan hallituksen hallitusohjelman kirjaukset.

Olemme Kepan jäseninä mukana kampanjassa, jossa vaaliehdokkaita ja puolueita muistutetaan kansainvälisen vastuun kysymyksistä. Kampanjassa muistutetaan siitä, että ajankohtaisilla haasteilla on kansainvälinen taustansa.

Työ ja pääomat hakevat tuottoa sieltä mistä ne sitä eniten saavat. Työ pakenee maihin, joissa työntekijöillä on heikommat mahdollisuudet puolustaa etujaan. Pääomat pakenevat veroparatiiseihin ja yhteiskuntien tarvitsemat verotulot jäävät saamatta.
Maailman pelisääntöjä on muutettava reilummiksi ja siihen työhön Suomen uuden hallituksen on tartuttava.

Solidaarisuuden oma toiminta on pitkäjänteisten kehityshankkeiden toteuttamista yhdessä kumppaneidemme kanssa. Oma kokemuksemme kertoo, että pitkäjänteinen kehityspolitiikka tuo myös tuloksia.

Kehitysyhteistyön osalta Suomi on sitoutunut YK:n 0,7 %:n BKT-osuuteen, mutta ei ole sitä tasoa yhtä poikkeusta lukuunottamatta
saavuttanut. Nykyisestä 0,55 %:n tasosta on päästävä eteenpäin ja tavoitteesta on pidettävä kiinni.

EU-tasolla näyttää opulta syntyvän laajempi yhteisymmärrys rahoitusmarkkinaveron käyttöönotosta. Tämä pitkään pohdittu vero (esimerkiksi 0.05 %) kerättynä pörssi, johdannais- ja valuuttakaupasta tuo niitä resursseja, joita kansainvälinen yhteisö tarvitsee. Suomen hallituksen tulee sitoutua rahoitusmarkinaveron edistämiseen. EU:n tulee olla tässä asiassa suunnannäyttäjä.

Määrärahoille on tullut uusia haasteita ilmastomuutoksesta ja sen torjuntaan sitoutumisesta. Ilmastomuutoksetorjunta on vältämätöntä, mutta siihen tulee olla erillisiä resursseja. Kehitysmaat eivät ole ilmastonmuutokseen syyllisiä, eikä niiden kehitykseen luvattuja resursseja voi siirtää ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siksi ilmastonmuutokseen käytettyjen varojen tilastointi erikseen on tärkeää.

Solidaarisuus pitää Suomen sitoutumista YK:n Millenium-tavoitteisiin tärkeänä. Maailman köyhyyden puolittaminen vuoteen 2015 mennessä ei näytä toteutuvan, mutta se ei oikeuta vähentämään ponnisteluja. Maailman ruokakriisi kertoo syvästä köyhyydestä.

Kansalaisjärjestöjen toteuttama kehitysyhtistyö on tärkeä osa Suomen kehityspolitiikkaa. Ne ovat kansalaistason vaikuttamista ja keino usein toimia siellä minne valtion toimin ei päästä. Kansalaisjärjestöt tuovat kehitysyhteistyön toteutukseen omaa osaamistaan ja sitoutumista.

Solidaarisuuden omat hankkeet keskityvät tasa-arvon edistämiseen ja ihmisten elämän parantamiseen työn ja toimeentulon kautta. Tämä työ on antanut meille näyttöjä siitä, että apu menee erittäin hyvin perille ihmiseltä ihmiselle.

Kehitysyhteistyön tulee myös olla ihmisoikeustyötä ja Suomen kehityspolitiikassa tulee edistää eri tavoin ihmisoikeuksien toteutumista.

Solidaarisuus toteuttaa lähialueyhteistyötä Venäjän Karjalassa. Olemme yksi harvoista lähialueyhteistyötä tekevistä järjestöistä, mutta meillä on avusta hyviä kokemuksia. Olemme toteuttaneet erinomaisiksi arvioituja hankkeita perheväkivallan ehkäisyssä, vanhustyössä ja nuorten parissa Sortavalassa ja Värtsilässä.

Lähialuemäärärahat ovat laskeneet voimakkaasti valtion budjeteissa siitä huolimatta, että ulkoministeriön teettämä evaluointi kiitteli kansalaisjärjestöhankkeita. Järjestöille lähialuetuki on hankala, koska sitä myönnetään pääsääntöisesti vain vuodeksi kerrallaan ja määrärahat ovat pieniä.

Lähialuetukeen tarvitaan pitkäjänteisempää suunnittelua ja rahoituskausia.

Solidaarisuus on määritellyt oman työnsä pitkäjänteiseksi kehityspolitiikaksi. Emme ole humanitäärisen avun järjestö, mutta olemme auttaneet kohdemaitamme kohdaneissa luonnonkatastrofeissa, kuten Mitch-myrskyn tuhoissa Nicaraguassa rakentamalla asuntoja talonsa menettäneille ja Somalimaan kuivuusongelmassa järjestämällä vesikuljetuuksia.

Luonnonmullistukset aiheuttavat valtavia inhimillisiä kärsimyksiä ja meidän ihmisten on autettava hädässä olevia. Apua tarvitaan usein nopeasti. Japanin maanjäristyksen ja tsunamin uhrit tarvitsevat nyt apua ja moni haitilainen on edelleen tuen tarpeessa.

Katastrofiapu ja pitkäjänteinen kehityspolitikka eivät ole toistensa vastakohtia. Molempia tarvitaan.